Pekka oli siis tällä viikolla 2. rokotuksessa eläinlääkärissä, ja näytti siellä niin lääkärille, vastaanottovirkailijalle, kuin kaikille odotustilan kahdella sekä neljällä jalalla kulkevillekin, millainen kääpiöpinseri on... pahimmillaan.
Pekka räksytti. Se räksytti kaikille. Kokoajan.
Se halusi vastaanottovirkailijan syliin antamaan naamapesun ja pääsi sinne, ja oli räksyttämättä jopa neljä ja puoli sekuntia. Se olisi voinut olla pidempäänkin hiljaa sylissä, mutta vastaanottovirkailijan naamasta puuttui SE juttu, joka ei rauhoita, mutta hiljentää ainakin haukunnan; PARTA. Ihana ihana parta, jota on ihana yrittää syödä. Sitä ei siis ollut, ja vierailu sylissä loppui virkailijan toteamukseen: "Olipas se liukas!".
Ja sitten se taas räksytti. Koira siis, vaikka kyllä virkailijakin joutui ääntään korottamaan puhuessaan muille asiakkaille, mutta se johtui vain siitä, että muut kuulisivat jotain muutakin, kuin räksytystä.
Pekka uhosi tuolin alla makaavalle saksanpaimenkoiralle, tohotti ja köhötti. Se uhosi kantokopassa olevalle kissalle ja se uhosi tuolinjalassa näkyvälle peilikuvalleen ja se uhosi eläinten punnitukseen tarkoitetulle vaa'alle.
Ja jos tässä vaiheessa joku samassa tilassa olevista pienessä mielessään huokaisi, että "just tommosia kamalia pikkuräksyjä noi on", niin sitä se kyllä todella oli.
Kun nostin Pekan omaan syliini, se ei suinkaan tehnyt sitä, minkä yleensä tekee (naamapesu tai nenän maistaminen), vaan siinä hetkessä tapahtui jotain ennennäkemätöntä ja ennenkuulumatonta; Pekka löysi sisäisen sutensa. Se nosti kuononsa pystyyn ja ulvoi!
Niin mieluusti kertoisin seuraavaksi ihmeestä, joka tapahtui eläinlääkärinpöydällä, kun koira yhtäkkiä rauhoittui ja käyttäytyi ensiluokkaisen mallikkaasti. Ainoa ongelma asian kertomisessa on se, että sellaista ihmettä ei tapahtunut. Pekka veti pöydällä ympyrää ja yritti benjihyppyjä alas ilman köyttä, ja piikin osuessa niskaan, ei todellakaan tällä kertaa pusuteltu, vaan Pekka kirkui kuin elävältä keitettävä, tai vähintäänkin kuin häntää laitettaisiin merimiessolmuun (olettaen, että merimiessolmun tekeminen häntään tekee kipeää).
Sen verran ylikierroksilla kulkevalta pikkuräksyltä saatiin kuitenkin tutkittua, että hampaat, korvat ja silmät ovat oikein puhtaat, turkki hieno ja toinen korva lerpattaa niskan suuntaan. Tuolla viimeisellä ei nyt mitään terveydellistä väliä sinänsä ole, kunhan nyt oli ilmeisesti jotenkin hupaisaa, että pienellä mölyapinalla korvakin sojotti väärään suuntaan.
Maksaessa käynnistä sain sanottua vastaanottovirkailijalle sen perinteisen toooodella uskottavan lauseen: "Ei tää yleensä ole ihan tämmönen..."
Ja tässä sitä ollaan taas näin rauhallisesti. Pekka 16 viikkoa ja risat:
"Älkää uskoko mitään, mitä musta kerrotaan. Oon vaan tämmönen kiltti pieni pinseri..!"
7 kommenttia:
Kröhöm. Miten mä jotenkin nään ton tilanteen silmissäni :D ja kikatan kippurassa lattialla. Nähdään keskiviikkona, on jo ikävä <3
Koirat osavat aina valita noi hetket hyvin. Oman koiran noloimmat hetket omistajan kannalta oli koiranäyttelyssä. Siksi se olikin meidän ensimmäinen ja viimeinen näyttely, ainakin toistaiseksi ja aikaa on nyt mennyt 6 vuotta. Ehkä seuraava voi olla, kun koira on vähintään kuuro ja mielellään vaikka sokeakin. ;)
*reps*
mitähän toi brella keksii ensi viikolla vastaavassa tilanteessa *iiiiiiiiks*
ja miksiköhän mä mieluusti jättäisin näyttelyissä esiintymisen toiselle esittäjälle :D
hanna-mari
heh.. :) Se on kyllä tullut täälläkin päässä huomattua, että näitten kääkätysten kanssa pitää kyllä olla huumorintajua reippaasti ;) Tosi kiva blogi sulla ja hauskasti osaat kirjoittaa, kiva lukea :)
-henna-
Ollaan täällä lahjomassa pekkaa.Hienosti avasi paketin. ulvontaa ei vielä olla kuultu mutta seinäkeilausta nähty sitäkin enemmän. Hyppy sängylle sohvalle, juostaan seinää päin..... Ja anne on kouluttanut siitä partakoneen, meinaa varmaan työkoiraksi....
S
Hah hah, onneksi kasvattajan vastuu koiran käytöksestä on jo loppunut - uusi koti on ihan omilla armoillaan ;)
Hihitystä. ( Siihen saakka kunnes viedään seuraava kotona vielä oleva riiviö eläinlääkäriin rokotuksille... )
Oi ihanat, kiitos kommenteista ja vertaistuesta!!! *halitus*
Pekaltakin puuttuu sellainen ainakin ihmislapsille tyypillinen ominaisuus, nimittäin "vieraskoreus." Jos meillä on vieraita tai ollaan kylässä, niin Pekka oma itsensä kerrottuna viidellätoista, eli varmasti pissaa mummon perintö antiikkimatolle ja syö pikku "Linda-Amalian" rakkaimman barbin pään ja kakkaa keittiöön ja astuu omaan kakkaansa ja juoksee kakka tassussa kahdeksikkoa kyläpaikan parisängyssä... Kunnes väsyy, oksentaa puhtaiden pyykkien koppaan ja sitten mennään kotiin, jossa se autuaallisesti NUKKUU tassut pystyssä seuraavat viisi tuntia.
On se niin rakas <3
Lähetä kommentti