Pekka on poissa. Ja vaikka se söikin upouudet ihanat pinkit kävelykenkäni, niin sitä ei lähetetty samaan suuntaan, kuin Laika-koira vuonna 1957, eikä sitä lahjoitettu kaakkois-kiinalaisen ravintolan ruokalistallekaan. Pekka pääsi kesälomalle kummitätinsä luokse
(siis EI niiden kenkien takia, vaan lähinnä seuraa kaipaavan Tinka-koiran takia) paikkaan, jossa eivät katuvalot loista, ja illalla kävellessä suurinta mekastusta pitävät hyttyset.
Vaan mitäpä sitä kesällä katuvaloilla, hyttyset näkevät kyllä iskeä kärsänsä ilman valojakin paisteihinsa. Joten ei mitään hätää, hyttysillä on kaikki hyvin. Ja Pekallakin on kaikki hyvin, se pärjää kummitätinsä komennossa mainiosti pari viikkoa. Tinka-täti jaksaa tohottaa kummilapsosensa kanssa aamusta iltaan ja varmaan tarvittaessa yölläkin... Ainoastaan yhdellä Annella on ikävä hauva-vauvaansa, snif, se toinen kenkäkin on vielä puolittain jyrsimättä. Pekka oli kyllä korvannut fiksusti kengän nakertamisen lomapaikassaan syömällä legoukkoa ja yhden hammasharjan.
(Ja TOTTAKAI Pekalle on lähetetty lomapaketti, joka sisälsi vaihtopantoja, herkkuja, lisää tuttua ruokaa, turkinhoitoaineen, oman pinkin perhosflexin ja timanttivaljaat. Niin niin, hyvänen aika, kuka nyt samalla pannalla useampaa päivää olisi! ;) )
Pekan lomailun aikana olenkin saanut keskittyä ja tutustua vielä entistä paremmin Ruusuun. Ja seurailla sen eloa ja oloa. Viime huhtikuussahan ikänsä maalla asunut Ruusunen päätti
(keski-iän kriisissä?) repäistä, ja muuttaa kaupunkiin, tänne meille, keskelle keskustaa.
Muistan hyvin Ruusun ensimmäisen illan meillä. Junamatkan jälkeen käväistiin kotona, puin koirille sadetakit päälle ja Ruusu pääsi ensimmäistä kertaa kävelemään kaupunkiin. Se oli jo melkein yötä, ja satoi viimeisen kerran tälle keväälle räntää. Ruusu tepsutti varsin luottavaisena Pekan vierellä, välillä vilkaisten minua. Perjantai-iltana liikennettä oli siihenkin aikaan illasta ihan kiitettävästi ja jouduimme pysähtymään johonkin kadunkulmaan hetkeksi ennen tien ylitystä. En milloinkaan unohda Ruusun ilmettä, sen silmiä, kun se katsoi räntäsateessa kaupunginvaloja;
"Tässä se nyt on, SUURI MAAILMA!"
Ehkäpä siinä hetkessä tuo pieni koira löysi sen sisäisen city-piskinsä. Koska sitä se todellakin on!
Ruusu on arvonsa tunteva
Nainen, ja hyvin tarkka siitä, mitä suuhunsa laittaa, ja kenet viereensä päästää. Lähinnä tuo viereen päästäminen koskee muita koiria, Ruusu hyväksyy toki Pekan, mutta muut koirat, varsinkin lapinkoirat ja pienet valkoiset, saavat mieluummin pysyä kauempana. Kaikki rapsuttavat ihmiset ovat tietenkin aina tervetulleita, vaikka meille asumaan!
Ruusu tepsuttaa ulkona pää pystyssä, ylväästi, niinkuin hienolle neidille sopii. Pelottavia koiria nähdessä Ruusu osaa jo tulla jalanvierelle;
"tulisin syliin, kiitos!" Ihmisten huomio kadullakin on ihanaa! Siis silloin kun se neidille sopii, joskus ohitetaan huomiotta kaikki ihastelijatkin. Ja ne julkeat örvelöt, jotka huutelevat
"mihin tuossa laitetaan patterit?", ja luulevat vielä olevansa ensimmäisiä asiasta kysyjiä, saavat neidiltä osakseen mulkaisun, joka kehoittaa selvästi tunkemaan itse patterinsa sinne, missä ruusut eivät kuki.
Ruusu matkustaa vaivatta junassa ja autossa, mieluiten tietysti sylissä napittaen ikkunasta ulos.
Ja venyyyytys.
Mutta mistä tunnistaa aitoakin aidomman city-piskin? Nirsoudesta tietenkin, ja sen tämä koira kyllä osaa, jopa pikkuveli Pekkaakin paremmin! Lukuisat koirannappulat, purkkiruoat ja lihat ovat testattu, ja on hyvin tarkkaa, mitä sieltä omasta prinsessakupista milloinkin löytyy. Herkuista herkuinta ovat jauheliha ja pienenpienet koirannappulat. Viimeksi eilen pilkoin yksi kerrallaan appelsiini-ankka ja peura-peruna -koirannappuloita neidille sopivaan kokoon. Jokainen nappula napsahti neljään osaan. Älköön kukaan väittäkö, että rakastaisin tuota koiraa yhtään vähempää, kuin Pekka-veljeään! :-D
(Ja ne pilkotut nappulat maistuivat hyvin kalkkunajauhelihan kanssa, eli työ ei ollut turhaa!)
"Tarjoilija, ottaisin alkupalaksi kuivattua kanafilettä, kiitos!"
Kuulostaako hemmotellulta? Ei pelkästään kuulosta, huomautti joku, vaan myös on sitä. Saa ollakin! Ihan niinkuin kaikki muutkin prinsessat saduissaan, myös Ruusunen saa elää elämänsä onnellisena loppuun asti.
Korvat ylös
Korvat alas
Korvat ylös alas!
Ja tämä tarina ei ole vielä toivottavasti lähelläkään sitä loppua =)
