HK:n Pinkki

Kohtaamisia kadulla.

Tapasimme kävelylenkillä äidinkielenään jotain muuta, kuin tätä yleisempää kotimaista puhuvan miehen koirineen. Vaihdoimme muutaman sanasen, ja sitten mies kysyi:
- Mikä häne hotuu?
- Anteeksi?
Mies katseli hetken mietiskelevän näköisenä Pekkaa ja sitten ilme kirkastui: "Aaa..! Hän on maggara! Mak - kha - ra."
Hämmentyneenä, enkä vähiten siitä, että joku oli juuri luullut koiraani makkaraksi, vastasin vain jotain "Nii.."

Siitä sitten poistuimme ja mielessäni keskustelua kelasin, ja siinäpä myös ymmärsin, että rotuahan mies olikin kysyny, ja koska en älynnyt heti vastata, hän oli itse päätellyt punaisessa toppapuvussa ja pipossa kulkevan pinserini... eh.. käveleväksi makkaraksi? Loogista..?! No... ei. :-/
Lisämietinnän jälkeen minulla sytytti, tai ainakin ihan pikkuisen välähti, että mäyräkoiriahan kutsutaan makkarakoiriksi, ja Pekkaa luullaan usein pipo päässä mäyrikseksi, joten hyvin suurella todennäköisyydellä tässäkin oli nyt käynyt niin.

Kääpiömakkara tai makkarapinseri, samapa tuo, pääasia, että makkaraiseni häntä heiluu jatkossakin tyytyväisenä.

 HK:n Punainen lenkki

Laaduton juttu. K-18!!

Tapahtuipa kerran ulkoilemassa.

Oli tie, oli hanki, oli esikuvana ajokoira. Ajokoira hyppäsi upottavaan hankeen, ja arvatkaapa kuka pieni uskomattoman älyn ja nerouden yhdistymä hyppäsi sinne perässä? VÄÄRIN arvattu, en se ollut minä taaskaan. (Minä en lumihankeen hyppää, sehän on kylmää ja märkää ja tippunut taivaalta ja matkalla saattanut osua vaika likaiseen lintuun ja ja..!) Joka tapauksessa, Pekkahan se sinne hyppäsi, tai oikeastaan pitäisi ehkä sanoa -koska kokoa on ihan pikkuisen vähemmän, kuin normia suuremmalla uros ajokoiralla- että ajokoira hyppäsi ja Pekka upposi. Näkyviin jäi vain punaisen toppa-asun selkämys.

Oliko tämä Pekan ensimmäinen yritys kerta hukuttautua lumihankeen? Ei ollut ei. Pitäisi kai olla kohta jo huolissaan... vaatteiden kastumisesta nimittäin, sillä lumiset ja märät vaatteet ovat lenkillä varsin ikävät.

Tästä tapahtumasta vääntyi eräässä suussa hirmuisen hyvä vitsi, niin hyvä, että oikeastaan voisin jättää sen mieluusti kertomatta. Mutta koska se olisi ilkeää, kun olen asiasta jo maininnut, ja koska kiinnostus tätä vitsiä kohtaan on kuitenkin jo kahdessa ja puolessa päässä noussut kohtalaisen suureksi, lupaan sen kertoa, joskin VAROITUSTEN kera: Eli herkkämielisille ja alle 18-vuotiaille sanotaan kiitos ja kumarrus ja näkemisiin jo tässä vaiheessa, laitetaan pää pussiin ja nostetaan mieli vaaleanpunaisille pilvenhattaroille.

Ja muille se vitsi:

Mitä yhteistä on lumihankeen hypänneellä Pekalla ja jyrän alle hypänneellä Mustilla?
-Molemmista jää näkyviin vain punainen, märkä läntti.

No niin, heko heko hee. :-/ (Tiedän kyllä, ketkä nauravat nyt ihan vääränä.. juujuu, mekin <3 teitä)

Ja väärinkäsitysten välttämiseksi me toivottelemme myös Mustille oikein pitkää ikää ja jyrättömiä hyppyjä..!

Punainen pommi.

Suuria Tunteita: Anne kokkaa!

Tulkaa pois piiloistanne, en minä teille kokkaa, vieraspullat tulevat edelleen kokonaisina ja 100% valmiina kaupasta, ja kahvinkin saat halutessasi ihan itse keittää.

Mutta Pekalle olen innostunut enemmän ja enemmän kokkailemaan ja hei!, se jopa tykkää mun kokkauksista ja on elossa (kappas!) ja ainakin eläinlääkärin mielestä hyvässä voinnissakin ;-D Huomatkaa miten Anne joutuu se-lit-te-le-mään kun on kyse ruoanlaitosta. (Tässä välissä voin kertoa myös, että juuri tällä hetkellä tätä lukiessa, jokainen minut vähän lähemmin tunteva tärisee maastoutuneena tietokonepöydän alle tai sohvanrakoon, koska joidenkin mielestä ((EI tartte nostaa niitä käsiä pystyyn!)) Anne ja ruoanlaitto = KATASTROFI)

Pekan tavisruoka on minkä tahansa eläimen (paitsi siilin, oravan, koppakuoriaisen tai muutaman muun) raaka liha, tai joku muu elukan sisältä kaivettu ja pieneksi palottu osa, ja nappulat sekoitettuna.
Jos Pekalta kysytään, se voisi varmasti luopua nappuloista ja alkaa syömään lihaa pelkästään suoraan elukasta leikatussa muodossa, mutta vitamiineista ylihuolehtiva hanhiemo ei uskalla sille linjalle lähteä, ja kupista löytyy aina myös niitä nappuloita.

Olen huomioinut, että nappulat tuntuvat herättävän paljon ristiriitaisia tunteita koiraihmisissä. Joillekin ne ovat ainut oikea tapa ruokkia koiraa, toisille ne ovat ainut väärä tapa ruokkia koiraa. Joidenkin mielestä ne sisältävät kaiken, mitä koira tarvitsee, toisten mielestä ne sisältävät jauhettuja kanansuomuja, ketun karvoja, sammakon aivoja ja multaa.
Joku voi kysyä tietyllä äänensävyllä nappulapussia kotiinsa raahaavalta: "Syöttäisitkö sellaisia aineksia mummollesi???" Noh... En välttämättä, mutta monikaan ei ehkä syöttäisi sitä raakaa lihaakaan mummolleen, saati sitten luita; "Jyrsi tuosta!" :-/
Minä olen siis valinnut ruokinnassa kultaisen keskitien, johon kuuluu vähän kaikkea, raakaa ja kuivaa. (Siis Pekan ruokinnassa, minä en ruoki mummoa. Tai toki ruokkisin, jos minulla sellainen olisi, mutta eri pussista. Äääh, kaikki kunnia vanhuksille, mutta mistä toi mummo tänne edes tuli??)

Ja taas se todistettiin, ettei koolla ole väliä, kun on tunteista kyse: Miten suuria tunteita saavatkaan aikaan niinkin pienet asiat, kuin koirannappulat!

Raa'an lihan lisäksi muita Pekan perus sapuska-aineksia ovat kermaviili, maustamaton jogu, raejuusto, kasvissose, riisi, Natural Menun puolikosteat kuutiot, ja ne pahamaineiset Cesarit ja muut purkkimyrkyt* (*niin, näissähän on ainakin jotain 103% vettä ja loppuosa kerran höyhenineen syötyä papukaijaa... siitä huolimatta, kyllä niitäkin silti joskus tarjoillaan). Näitä sitten mixaillaan sopivassa suhteessa nappuloiden kanssa sekaisin, joskus laitetaan vaan yhtä lajiketta, joskus useampaa. Ja hei eipäs aliarvioida siellä yhtään; ON se kokkaamista! Lihat pitää pilkkoa ja muutenkin sekoittaa ja ja...

Mitä muuta tarvitaan syömiseen, kuin ravintoa, pinkki kuppi ja saman sävyinen ruokailualusta? Ei, oikea vastaus EI ole haarukka, eikä "toiseen huoneeseen kahlittu Anne", vaan vastaus on tietysti SUU. Syömiseen tarvitaan toimiva, aukeava suu. Ja sen toimivan aukeavan suun syvyyksiin uppoamme tällä kertaa lopuksi. Niinkuin kääpiöpinsereistä niin usein sanotaan; ne ovat PIENIÄ KOIRIA SUURELLA SUULLA. Eiku... SUURIA SUITA PIENELLÄ KOIRALLA. Eiku... No kummiskin näin:

 

Sinne mahtuu helposti niin kumihemmo, kuin neljäsosa dinosauruksestakin!

VAATTEET VAATTEET.. on mun aatteet!

On taas Pinkin blogin ehdottomasti tärkeimmän (siis tärkein heti mahapullien ja maailman pelastamisen jälkeen tietty) aihealueen aika:

TALVEN 2010 NELIJALKAISTEN MUOTIKATSAUS!

Mallina toimii... *jännitys tiivistyy ja yleisö kohisee*... PEKKA-MORSES-ÄITIN-KULTA-HANIPUPPELI-RAKAS-IHANUUUUUUUUS!

Perussettiä, elikkä huppareita:

Villapaita on varma valinta:

Välipuku:

Vaaleanpunainen koira maastoutuneena vaaleanpunaiseen sänkyyn.

Lauhemman sään ulkoiluun:

Pinkki-Pekka. Voisiko tästä enää pinkimmäksi mennä pienen pinserin elämä?

Tottakai voi! Jos pieneksi jäänyttä pupupukua on ikävä, niin tässä "korvaava" tuote. Vaikka siinä ei korvia olekaan, se aiheuttaa vähintään yhtä paljon mielipiteitä:

Pyöräytetty kertaalleen hattarakoneessa!

Ja kun lämpömittari näyttää sinisiä miinus -alkuisia kaksinumeroisia lukuja, joista ensimmäinenkin alkaa kakkosella, pelastetaan lenkit tällä:

Jokaisen michelin-ukkelin unelma työpuku! Vaikka pakkanen kasvaa, eivät lenkit lyhene!

VAROITUS: Loppunumerona seuraa todellinen PAL-JAS-TUS, joka saattaa järkyttää herkimpiä. Jos sait aiemmasta sinisestä hupparista jo hengenahdistusta, niin ÄLÄ katso pidemmälle, vaan SULJE heti tämä blogi, hengittele vaaleanpunaiseen pussiin (EI muovipussiin!, en halua saada rangaistusta kahdeksesta tapon yrityksestä tai kiihottamisesta itsetuhoon) ja ajattele vaikka sinne hattarakoneeseen hypännyttä koiraa. Tai... no, ajattele ehkä kuitenkin sitä hattaraa vaan ilman koiraa, tai koiraa ilman hattaraa, kumpi nyt sattuu tällä hetkellä miellyttämään enemmän. Peittäkää myös mahdollisten lastenne silmät ja korvat (EI nenää! sama syy kuin yllä).

No niin, on aika siis pistää tosiasiat pöydälle, silläkin uhalla, että tämä saattaa syödä uskottavuutta maailman pinkeimmän pinserin blogilta (ja ennenkuin Joku Muu ehtii toteuttaa uhkauksensa ja tehdä tämän paljastuksen ensin):

Ei, et ole vahingossa syönyt myrkyllisiä sieniä, jotka saavat sinut näkemään kaiken väärän värisenä (toivottavasti...), vaan todellakin siinä on Hurtan MUSTA suojapuku ja sen alla on saman merkkinen lämpöpuku.

 Keitä ovat nuo mustiin pukeutuneet epäilyttävät hahmot tunnelissa ja mitä ne tekevät pinkissä blogissa???

Ja niiden iloksi, joita jokin asia tässä blogissa nyt nyppii ja ärsyttää aivan suuuuuuunnattomasti, näytetään vielä jotain taatusti vaaleanpunaista. Nimittäin...

 

...KIELTÄ!

Pinkkisurma ja uusi ystävä

TUNNUSTAN! Säälimättä tartutamme pinkkikoira-kuumetta ympäri maata. Kuume on tarttunut matkan varrella ainakin n. 157 pikkutyttöön, muutamaan poikaan ja pariin muuhunkin nuoreen, viattomaan siviiliuhriin. Ja todellakin kuume tarttuu salakavalasti, keskellä tietä, kun sitä vähiten odotat. Silloin porhaltaa eteesi pinkki olento, katsoo sinua kohti, ja sanoo: "MOI!" Tai no, oikeastaan se sanoo hauräyhräksräksyyyhäääh, mutta noin vapaasti käännettynä se voisi olla moi. Voisi se tietysti olla jotain muutakin, niinku esim. "haiset-ihanalle-ihan-kuin-jauhetulle-naudanmahalle-tahdon-nuuskia-sinua..!" Niin, nuuhkaiskaapa jauhettua naudanpötsiä ja sen jälkeen kaikki ovat varmoja, että se sanoi kuitenkin Moi. (Jos jollakin ei ole mahdollista lehmästä jauhetun mahan nuuskutteluun, niin voin paljastaa, että se on aika samanlainen aromi, kuin purkkiin viikoksi unohtuneilla kastemadoilla. Ei, minä en ole koskaan tehnyt matosäilykettä, mutta vuosia sitten ystäväni pikkuveli yritti tosiaan tehdä matosista hilloa. Mutta se on toinen tarina. Ja vaikka matoset ovatkin vaal.punaisia ((ainakin ennen säilömistä)) ja vaikka niiden elämää on käsitelty blogissa ennenkin, tämä on aivan liian surullinen ja aivan liian haiseva tarina tähän blogiin.)

Pinkkikoira-kuume ei ole tappava, mutta se voi olla sangen raskasta sairastuneen potilaan hoitajille, jotka joutuvat kuuntelemaan päivästä toiseen, "MÄ HALUUN KÄÄPIÖPINSERIN, SEMMOSEN VAALEENPUNASEN!" Eräskin tyttö tienreunassa sai pika tartunnan ja ehti miettiä valmiiksi jo tulevan pinkin pinserinsä nimenkin: "Siitä tulee ehkä PEKKA-KAKKONEN!" Miten sydäntä lämmittävä idea! Ja tämänkin tyttösen vanhemmat varmasti sydämissään kiittävät minua sillä samalla lämmöllä...

Ehkä minua armahdetaan sillä, että olen ainakin yrittänyt hillitä pinkkikuumeen leviämistä käymällä Pekan kanssa kyläilemässä ja kutsumalla vieraita kotiimme sellaisinakin hetkinä, kun Pekkaan on juuri vaihdettu paristot...

Lisäksi ennen lenkkiä olen pitänyt tiukan puhuttelun asiasta:

"Eikä sitten tartuteta pinkkikuumetta, lapset ja vanhukset jätetään ainakin rauhaan!"

Pekalla on uusi paras ystävä! Se on rodultaan jättipääkoira ja nimeltään "Missäsenytonsepekankoira." Tai ainakin tuolla nimikkeellä sitä huhuillaan tulemaan esiin. Ja niinkuin lapset usein tekevät, tutustuessaan uuteen kaveriin Pekkakin hylkäsi kokonaan tylysti entisen parhaan ystävänsä Nasun. Julmaltahan se kuulostaa, kun ajattelee niitä lukuisia onnellisia hetkiä, kun pekka raahasi Nasua korvasta, repi mahasta ja puri kaulasta jne... Oi niitä aikoja. *huokaus* Mutta onneksi Nasukin sai uuden ystävän ja se jäi uuden kotinsa pyykkikoriin tyytyväisenä istumaan. Terkut Nasulle ja onnea uuteen kotiin!

Ystävykset Pekka ja Missäsenytonsepekankoira <3 <3

Irtojalkoja ja tossuja

Mä en enää ole niiiiin ylpeä possunnenän kosketuksesta, suuri urheuteni koki pienen (lue: hirvenjalan tai vasikan kokoisen) kolauksen; luin nimittäin eräästä koira-aiheisesta keskustelusta, että toiset ne vaan tarjoilee koirilleen kokonaisia hirvenJALKOJA karvoineen ja sarvineen päivineen ja toiset jopa teurastavat itse koiriensa jyrsittävät! No joo, ei ehkä kuitenkaan ollut sarvea jalan mukana, mutta kummiskin.

Että possunnenän koskettelusta Anne ei sittenkään ihan urheusmitaleista kultaisinta saa... :-/ Terveisiä vaan niille, jotka tunnistaa itsensä. ;) Ootte te aika sankareita!

Kyllä Pekkakin ihan Oikeita luita saa välillä, mutta iiihan pikkuisen pienemmässä koossa ja eri muodossa, metsästettynä valmiiksi leikattuna kaupan lihatiskiltä. (Tiedän, odotitte varmasti jotain ihan muuta. Anteeksi pettymys, mutta pakko se on myöntää, että en aamuyöstä saalista lassolla ja vesipyssyllä paikallisesta puistosta koiralleni raakaravintoa.)
Jaa-a, mitähän Pekka sanoisi hirvenjalasta olohuoneen lattialla? Uikuttaisimme varmaan yhdessä jossain sohvannurkassa, kunnes joku raahaisi sen koiven sinne, mistä ikinä se olisi tullutkin. Jollekin hirvelle kai.

Siirrytään hirvityksen irtojaloista Pekan (kiinni oleviin) jalkoihin. Koska meillä lenkkeillään säällä kuin säällä, lämpömittarin ylittäessä -15 astetta, Pekan tassuihin ilmestyvät tossut. Harjoitus teki tässäkin mestarin, ja oikea tossumerkki, ja nyt niillä tassutellaan oikein reippaasti ja iloisesti. Alku oli tosiaan hiukkasen hankalaa, mutta tässäkin lopussa kiitos seisoi, kirjaimellisesti SEISOI ja tyytyväisenä seisoikin, tossut nimittäin helpottivat ulkona pysähtymistä ja sitä seisomista, liikennevaloihin tai pissalle, kun Pekka pystyy pitämään nyt kaikki tassut maassa, eikä tarvitse yrittää seisoa kolmella jalalla jäisellä maalla ja nostella tassuja. Sisälle tullessa Pekan tassut ovat kuivat ja lämpimät.

Elikkäs meillä noudatetaan nyt eläinlääkäriltäkin siunauksen saanutta kaavaa; Jos pakkasta on -10 tai enemmän, pipo päähän. Ja jos pakkasta on -15 tai enemmän, tossut jalkaan. Ja nimenomaan siksi, että ne kuuluisat "patterit" eivät hyytyisi pakkasellakaan ;-) Joten EIEIEI, tossuja ei käytetä siksi, että ne olisivat jotenkin söpöt. Koska sitä ne eivät edes ole, eivät ainakaan nämä meidän tossut:

Tossu-tassu

Onnistuneen tossuttelun hyväksi havaittuja huomioita:

- Vedetään sopivan kokoinen ja mallinen tossu varovasti jalkaan, varotaan varsinkin kannuksenkynttä. Meillä auttoi makupala ensimmäisillä kerroilla, eli herkku suuhun ja tossu tassuun. Sopiva koko ja oikea malli on varsin tärkeää, eli mitä tahansa hevosenkenkää ei kannata olettaa toimiviksi (ellei kengitettävä ole hevonen, tai kameli, jonka ihan itse päättelin voivan käyttää hevosen kanssa samoja kenkiä).

- Harjoitellaan ensin sisällä etutassuilla tossukävelyä. Toki tossuttomia takajalkojakin kävellessä saa käyttää, oikeastaan se on erittäin suotavaakin, mutta tossut aluksi vain etujalkoihin. "Tule tule tänne! Hieeeeno poika!" Ja taas herkkua nassuun.

-Ulkona ei kannata säikähtää, jos koira aluksi esittää tossut jalassa kuollutta tai yrittää hiihtää niillä; ei se voi tietää, mikä ero niillä on suksiin (jos ei sillä ole suksia).

- TARRAT TARPEEKSI TIUKALLE! Mikään ei ole niin tylsää, kuin huomata kesken lenkin tossujen jääneen sinne juuri kiivetyn mäen juurelle, palata takaisin, yrittää saada sormikkaat kädessä tossuja koiralle huomaten sen mahdottomaksi, koska tossujen tarrat tarttuvat sormikkaisiin, ja lopulta saat tossut tiukasti kiinni, mutta vain omiin sormiisi, koiran inistessä vieressä, jolloin ymmärrät -20 asteen pakkasessa riisua sormikkaasi ja sormet sinisenä ja kohmeessa tunget niitä koiralle, kunnes tajuat, että tossuthan sille piti laittaa, eikä sormikkaita, ja kun viimein saat operaation päätökseen, huomaat, että paljaita tassuja on edelleen yksi enemmän, kuin tossuja, ja paniikissa lasket, ovatko tassut lisääntyneet vai jäikö se yksi tossu sinne mäen päälle, jonne et aikonut missään tapauksessa uudestaan kiivetä...
Eli tarrat tiukalle.

- Tossuttelu saattaa kävellessä aiheuttaa hiukan erilaista ääntä, kuin tavis tassuttelu, varsinkin alikulkutunnelissa ja siltojen alla (älkää kysykö missä me oikein kuljetaan..) tossuttelun ääni kuuluu selkeästi. Eli perässä ei välttämättä seuraa ja vaani kummallista jatkuvaa kahinaa pitävä metsätonttu, vaan se kahina tulee hyvin luultavasti koiran tossuista. HUOM! Jos ääni jatkuu koiran pysähdyttyäkin, niin sitten juostaan ja LUJAA!!!

Tassutellen tossutellen, eikä häiritse menoa yhtään:

Tossua toisen eteen!

  

Vastaantulijat väittivät, että meissä on jotain samaa...

...vaikka meillä ei ollut edes samanlaisia tossuja..!

Susi lampaan vaatteissa

Ei, minä en ole vieläkään hankkinut itselleni lammasturkkia, enkä hanki ;-P Mutta Pekalla oli tapahtumahetkellä villapaita, ja villalanka on lampaasta (kai, saattaa se olla jotain villijakkiakin ((onhan sellainen eläin olemassa??)), mutta hyvin luultavasti se on kuitenkin lammasta).

Pekka oli siis tällä viikolla 2. rokotuksessa eläinlääkärissä, ja näytti siellä niin lääkärille, vastaanottovirkailijalle, kuin kaikille odotustilan kahdella sekä neljällä jalalla kulkevillekin, millainen kääpiöpinseri on... pahimmillaan.

Pekka räksytti. Se räksytti kaikille. Kokoajan.
Se halusi vastaanottovirkailijan syliin antamaan naamapesun ja pääsi sinne, ja oli räksyttämättä jopa neljä ja puoli sekuntia. Se olisi voinut olla pidempäänkin hiljaa sylissä, mutta vastaanottovirkailijan naamasta puuttui SE juttu, joka ei rauhoita, mutta hiljentää ainakin haukunnan; PARTA. Ihana ihana parta, jota on ihana yrittää syödä. Sitä ei siis ollut, ja vierailu sylissä loppui virkailijan toteamukseen: "Olipas se liukas!".
Ja sitten se taas räksytti. Koira siis, vaikka kyllä virkailijakin joutui ääntään korottamaan puhuessaan muille asiakkaille, mutta se johtui vain siitä, että muut kuulisivat jotain muutakin, kuin räksytystä.
Pekka uhosi tuolin alla makaavalle saksanpaimenkoiralle, tohotti ja köhötti. Se uhosi kantokopassa olevalle kissalle ja se uhosi tuolinjalassa näkyvälle peilikuvalleen ja se uhosi eläinten punnitukseen tarkoitetulle vaa'alle.

Ja jos tässä vaiheessa joku samassa tilassa olevista pienessä mielessään huokaisi, että "just tommosia kamalia pikkuräksyjä noi on", niin sitä se kyllä todella oli.

Kun nostin Pekan omaan syliini, se ei suinkaan tehnyt sitä, minkä yleensä tekee (naamapesu tai nenän maistaminen), vaan siinä hetkessä tapahtui jotain ennennäkemätöntä ja ennenkuulumatonta; Pekka löysi sisäisen sutensa. Se nosti kuononsa pystyyn ja ulvoi!

Niin mieluusti kertoisin seuraavaksi ihmeestä, joka tapahtui eläinlääkärinpöydällä, kun koira yhtäkkiä rauhoittui ja käyttäytyi ensiluokkaisen mallikkaasti. Ainoa ongelma asian kertomisessa on se, että sellaista ihmettä ei tapahtunut. Pekka veti pöydällä ympyrää ja yritti benjihyppyjä alas ilman köyttä, ja piikin osuessa niskaan, ei todellakaan tällä kertaa pusuteltu, vaan Pekka kirkui kuin elävältä keitettävä, tai vähintäänkin kuin häntää laitettaisiin merimiessolmuun (olettaen, että merimiessolmun tekeminen häntään tekee kipeää).

Sen verran ylikierroksilla kulkevalta pikkuräksyltä saatiin kuitenkin tutkittua, että hampaat, korvat ja silmät ovat oikein puhtaat, turkki hieno ja toinen korva lerpattaa niskan suuntaan. Tuolla viimeisellä ei nyt mitään terveydellistä väliä sinänsä ole, kunhan nyt oli ilmeisesti jotenkin hupaisaa, että pienellä mölyapinalla korvakin sojotti väärään suuntaan.

Maksaessa käynnistä sain sanottua vastaanottovirkailijalle sen perinteisen toooodella uskottavan lauseen: "Ei tää yleensä ole ihan tämmönen..."

Ja tässä sitä ollaan taas näin rauhallisesti. Pekka 16 viikkoa ja risat: 

"Älkää uskoko mitään, mitä musta kerrotaan. Oon vaan tämmönen kiltti pieni pinseri..!"