Tokiosta Pekkaan

Tasan vuosi sitten syntyi 5 pientä kääpiöpinserin pentua suureen maailmaan. Tai tarkemmin sanottuna ne taisivat syntyä pentulaatikkoon, tai jos eivät ihan laatikkoon, niin ainakin sinne ne pian syntymänsä jälkeen pääsivät.

Eh... tästä aloituksesta oli tarkoitus tulla koskettava ja minä olen päässyt vasta pentulaatikkoon. Tai siis en minä sinne päässyt... ääh.

Otetaas alusta, ja helpomman kautta: Pekka on tänään 1-vuotias. Ja huomenna on tasan vuosi myös siitä, kun pennuista yhden itselleni varasin.
Nimi oli valmiina; Tokio. Hetkinen! Siis mikä se olikaan?? Niin, jos olet kuullut huhun, että Annen koirasta piti tulla alunperin joku HongKong, niin et ole kaukana totuudesta. Mutta Tokiosta ei tullut Tokio, eikä edes Kuusankoski, vaan siitä tuli Pekka.

Rakkaalla lapsella on toki monta nimeä, niinkuin Hanipupu, Mussukka, Äitin kulta, Taulapää ja Pässi, noin muutamia mainitakseni. Ja viisaana koirana Pekka tunnistaa itsensä niistä jokaisesta!

Pekasta on tullut varsin omatoiminen nuorukainen; Se osaa mm. ketterästi kiivetä pöydälle, avata leipäpussin ja ottaa sieltä ihan itse paahtoleivän tai pari. Leivänpaahdinta se ei vielä osaa käyttää, mutta harvalta yksivuotiaalta sitä vielä odotetaankaan. Joten jos Pekka haluaa leipänsä paahdettuna, se luonnollisesti vie ne lautaseltasi.

7kk ikäisenä Pekasta tuli pikkuveli, kun "isosisko" Ruusu muutti meille. Sisarukset ovat myös opettanut toisiaan: Ruusu oppi Pekalta, miten lenkille lähtiessä pompitaan ja häselletään puolelta toiselle, ja Pekka puolestaan oppi siskoltaan, ettei ulkona suinkaan kannata haukkua joka toista vastaantulevaa koiraa... vaan haukutaan ihan jokaista!!

Ennen pennun tuloa luin monesta paikasta, että kääpiöpinseri vaatii omistajaltaan pitkää pinnaa. Olen täysin erimieltä! Ehkä tietynlainen nopeampi pinnan palaminen voisi olla jopa hyödyllisempää kääpiöpinserin kanssa. Monissa asioissa päästäisiin varmasti nyt helpommalla, jos kasvatus tapani ei olisi niin "fifi" -tyylinen. Eli Rakas postimies, koira oveni takana on täysin syyntakeeton omaan räksytykseensä, kun tuuppaat niitä uusia pantoja kirjekuoressa postilaatikostamme sisään. (Pitihän niiden saada uudet TALVI-pannat..!)

Kyllä, se haukkuu niin vieraat kuin tututkin kävijät. Ja kysymättä mielipidettäni jakaa mielellään lautasellani olevan ruoan, lajittelee eteiseen nostetun roskapussin sisällön uusiksi lattialle ja oksentaa samasta pussista tekemänsä löydöksen uusille kengilleni. Mutta se myös käpertyy peiton alle viereeni iltaisin, tai nuolee poskiltani tarvittaessa kyyneleet, ja muistuttaa kääntymällä selälleen sylissäni; "mitä sinä siinä itket, katso nyt MINUA, kuinka kurjaa MINULLA on, kun et edes rapsuta!"

Ja kaikenkaikkiaan siskonsa Ruusun kanssa se on maailman ihanin, kultaisin ja Rakkain otus, mitä olla ja voi. Ja kun aamulla tavoitin päivänsankarin Oltermanni kimpale suussaan eteisestä, se selvästi viestitti silmillään; "..niin minäkin Sinua!"

 1-vee

 "Kiitos kun olet!"

PS. Kyllä täällä osataan käyttää myös niitä kielto-sanoja, että ei tarvitse vielä PelastakaaPilatutPinserit ry:n numeroon soittaa! Siis viemään pois Omistajaa ;)